Keskusta on tasainen

Elämämme perusta rakentuu lähimmäisen rakkaudelle ja sitä aletaan luomaan heti kun opimme kääntymään selältä mahalle.  Suunta ja vauhti ei ole päätä huimaava, mutta varmuutta ja päättäväisyyttä löytyy senkin edestä.

Toivon, että tavoitan äänelläni edes yhden ihminen.

Elämä lapsuudessani oli hyvin samanlainen kuin monen muunkin. Kasvoin yksinhuoltaja perheessä, jossa jouduttiin miettimään mihin on varaa ja mihin ei. Olin tyytyväinen siihen mitä sain, enkä valittanut siitä mitä jäi saamatta. En erottautunut periaatteessa asuinalueeni ikätovereista juuri mitenkään.

Varttuessani kouluikäiseksi minusta tuli kuitenkin maalitaulu. Olin kuin suurennuslasin alla, joka päivä tuntui olevan testi, jossa oli 1000 mahdollista tapaa epäonnistua ja 1000 odotusta elää siten miten joku muu määrittelee normaalin.

Tilinteon aika koitti, jos epäonnistuit. Tämä tietysti oli takuuvarmaa, että näin tapahtuisi. Hinta poikkeuksetta oli henkinen, toisinaan myös fyysinen. Ja elämä tuntui toisinaan olevan selviämistä tilinteosta tilintekoon.

Jokainen koulupäivä piti aloittaa uudestaan, aivan kun mitään ei olisi tapahtunut. Toisinaan joutui miettimään kenelle uskaltaa puhua ja missä uskaltaa seisoa, sillä nekin pystyin yllättäen tekemään väärin. Aamuisin ei voinut jäädä kotiin, sillä siihen ei ollut syytä. Jos olisin jäänyt, niin se oli pahentanut tilannetta, sillä pois jääminen olisi vain kertonut sen, että luovutin.

Kun elät näin päivästä toiseen niin mielestäsi poistuu käsitteet kaverit, perhe ja yhteisö. Päässä pyörivät ajatukset ovat vain minä -keskeisiä.

Peruskouluikäisenä en ollut oma itseni vaan valitsin vaikenemisen tien, sillä puhuminen muille kuin itselle tuntui turhalta.

Kun sinut on henkisesti ajettu nurkkaan ilman mahdollisuutta paeta, niin sinulle muodostuu itsesuojeluvaisto, jonka murtaminen on vaikeaa ja vaikeammaksi se muuttuu, mitä kauemmin nurkassa on, sillä mielessä minä syrjäyttää ajattelun meistä.

Koulun jälkeen halusin ympärilleni uusia tuulia ja ihmisiä. Ja löysin itseni armeijasta. Paikka oli hyvä, olin vain sukunimi muiden sukunimien joukossa, olin yhdenvertainen. Siellä oppi tekemään punkan ja pinkan oikein ”sininen kiertää ja keskusta on tasainen”. Ja sitä tehtiin niin kauan että ”sininen kiersi ja keskusta oli tasainen”. Siinä tilanteessa sitä ei ajatellut, muuta kun että ”ole hyvä pinkka…”.

Pinkka tehtiin, eikä kukaan sitä koskaan kyseenalaistanut ääneen.

Kyseessä oli saada nuorille onnistumisia. Päivä pitää aloittaa ja se tulee lopettaa onnistumiseen. Nämä onnistumiset lisäsivät ihmisen dopamiinitasoa ja edesauttoivat päivän muistakin asioista.

Vuosien varrella olen oppinut sen, että kaikki tulevat epäonnistumaan, kaikki ovat surkeita jollakin elämän osa alueella. Tämä on hyvän elämän kannalta väistämätöntä, sillä vain epäonnistumisen kautta voidaan saada suuria tekoja aikaiseksi. Saavuttaaksesi jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut, täytyy sinun tehdä jotain, mitä et koskaan ole tehnyt.

Sanomattomat sanat ja jättämättömät äänet ovat vain sanoja ja ääniä, joilla ei ole painoarvoa. Kukaan ei niitä kuule, eikä kukaan osaa niihin vastata tai auttaa sinua.

Koska lapsi ja nuori on henkisesti haavoittuva, niin on siis erittäin tärkeää, että toimivan ja terveen kunnan etu on kohdentaa tukea enenevissä määrin perheille ja varhaiskasvatukselle. Meidän tulee auttaa lapsia ja nuoria ensimmäisten askelten kanssa ja meidän tulee auttaa heitä nousemaan ylös uudestaan ja uudestaan. Lasten ja nuorten tulee saada kokea iloa sekä aitoa onnistumista ilman henkisen tai fyysisen väkivallan pelkoa.

Onnistunut ja iloinen nuori määrittelee kunnan tulevaisuuden.

Petri Pekkanen

kuntavaaliehdokas

Vastaa